Ensimmäinen kurssi, jonka opetan IK-opiston TESIKO –koulutuksessa sisältää tehtävän pysähtyä hetkeksi päivittäin viikon ajan. Kehotan oppilaita pysähtymisen myötä kuuntelemaan omaa sisintään ja Jumalan ääntä. Pysähtymisen harjoitus, merkitys ja haasteet kirjataan ylös pienen päiväkirjaotteen muodossa. Helppo harjoitus ainakin pinnallisesti katsoen.
Tuon harjoituksen syvällinen työstäminen ei ole yksioikoista. Kun pysähdymme ja hiljennymme, sisimpämme täyttyy erilaisista äänistä: tekemättömistä töistä, moninaisista huolista, ihmisten odotuksista, vastaamattomista viesteistä ja puheluista, oman sisimmän vaatimuksista, pettymyksistä ja suorittamisesta. Lista on loputon. Pysähtymisharjoituksen voi sivuuttaa olankohautuksella tai tehdä hyvin pinnallisesti. Tuolloin kuitenkin harjoituksen merkitys jää huomioimatta.
Hengellinen kulttuurimme kärsii samaisesta hiljentymisen vaikeudesta. Rukoukseen hiljentyminen saa mielen laukkaamaan muualle. Tai vaihtoehtoisesti alamme rukoilla ääneen omia tarpeitamme, jolle toki on oma arvokas paikkansa. Aito pysähtyminen, ja sen myötä Jumalan äänen kuuleminen rukouksessa, ei tapahdu itsestään. Pysähtymistä täytyy harjoittaa, jotta voimme hiljentyä ja kuulla Jumalan puheen.
Miksi moinen harjoitus terapeuttisen sielunhoidon kurssille?
Ellemme harjoittele pysähtymistä arjen keskellä ihmissuhteissa, itsemme ja Jumalan kanssa, emme kykene pysähtymään asiakkaan sydämestä kumpuavien huolien, pelkojen, surun ja syyllisyyden äärelle. Auttajina omat ajatuksemme laukkaavat villivarsan tavoin. Yritämme etsiä ratkaisuja, hahmottaa muutokseen johtavia strategioita tai ehkä vaihtaa puheenaihetta silloin, kun tulisi pysähtyä ja keskittyä. Pahimmassa tapauksessa auttaja sortuu niin oman tarinansa pauloihin, ettei enää muista, mitä sielunhoitoon tullut ihminen sanoi tai kysyi. Tai miksi autettava ehkä olikin aivan hiljaa.
Edellisessä blogissani kysyin itseltäni ja lukijalta – ”Kuuntelenko?”
Nyt kysyn – ”Pysähdynkö?”
Pysähtyminen kutsuu meitä rehellisesti kohtaamaan oman sisäisen maailmamme. Pysähtyminen antaa tilaa Jumalalle puhua; ohjata, lohduttaa tai tuoda muutoksen sana elämäämme. Pysähtyminen ja hiljentyminen hoitaa meitä, arjen uuvuttamia suorittajia.
Pysähtyminen myös auttaa ymmärtämään sielunhoidollisessa vuorovaikutuksessa, kenen elämästä on kysymys, kenen henkilökohtaisella tontilla olemme. Asiakkaan elämän tilanteet tai työstämätön suru voivat muistuttaa omiamme. Heidän ihmissuhdesolmunsa saattavat näyttää omiemme kaltaiselta. Tuolloin on vaarana kadota näkökulma siitä, kenen tunteisiin ja tilanteisiin tulikaan keskittyä.
Fyysistä rakennusta ympäröivä tontti hahmotetaan raja-aidan tai rajapyykkien avulla. Kunkin tontin vastuu kuuluu tontin omistajalle. Samalla tavoin voimme hahmottaa jokaisen ihmiselämän omana tonttinaan, vastuussa oman elämänsä valinnoista, reaktioista ja valintojen seurauksista.
Luomisessa Jumala antoi ihmiselle valinnanvapauden ja myös vastuun valinnoistaan. Lankeemuksen jälkeisestä Jumalan ja ihmisen välisestä kanssakäymisestä lähtien, Jumalan on kutsunut ihmistä ottamaan vastuun omasta tontistaan: omista valinnoistaan ja niiden seuraukselta piilottelulta (”Missä olet?”), tunteistaan ja reaktioistaan, (”Miksi olet vihainen?”), ja kokonaisvaltaisesta vastuusta ihmisen protestista ja syytöksistä huolimatta.
Samalla tavoin kuin naapurin tontilla olevan vaahteran lehdet voivat lentää tuulessa toisen tontille, tai oman koiran haukunta voi häiritä naapurinkin puolella, ihmissuhteissa toisen ihmisen elämän tontti vaikuttaa omaan elämään ja päinvastoin. Kun toisella on huono päivä, me koemme tuulen viiman omalla tontillamme. Meidän roskamme lentelevät lähimmäisten tontille, vaikka heille ei niistä vastuu kuuluisikaan.
Pysähtyminen auttaa meitä hahmottamaan asiakastyöskentelyssä, olemmeko mahdollisesti alkaneet ottaa vastuuta heidän tunteistaan, reaktioistaan tai valinnoistaan. Haluammeko heidän toipumistaan ja muutostaan enemmän, kuin he itse haluavat. Onko auttajan sisäinen maailma niin haavoilla, että hänen tontiltaan vuotaa tunteita asiakkaan tontille, sillä seurauksella, ettei auttaja kykene ottamaan sitä roolia, mikä hänelle kuuluu.
Pysähtyminen ja hiljentyminen auttavat meitä näkemään, kenen tunteista ja reaktioista, kenen vastuusta ja valinnoista on kysymys.
Pysähtyminen ja ihmiselämän tontin rajojen näkeminen mahdollistaa myös sen, että voimme päästää irti. Päästää irti omasta kontrollistamme ja luottaa toisen ihmisen hyvän Jumalan hoivaan. Päästää irti omista haluistamme nähdä toisen ihmisen elämässä asioita, joihin he eivät itse ole vielä valmiita.
Jeesus pysähtyi kysymään 38 vuotta halvattuna maanneelta, halusiko hän tulla terveeksi. Samoin hän pysähtyi kysymään sokealta, mitä sokea halusi hänen tekevän hänelle. Kummassakaan tilanteessa Jeesus ei olettanut, mitä tontinomistaja haluaa. Hän halusi tontin omistajan itse pukevan sanoiksi, mitä halusi, odotti tai pelkäsi.
Pysähtymisen myötä näemme rajamme. Tiedämme, kuka olemme ja kuka emme ole. Voimme päästää irti omasta suorittamisen pakosta, vertailun pelosta ja epäonnistumisen varjoista.
Pysähtyminen mahdollistaa totuuden kohtaamisen, mikä puolestaan Jeesuksen sanojen mukaisesti johtaa vapauteen.
Tuon ensimmäisen TESIKO-kurssin harjoituksen myötä rohkaisen oppilaitani säännölliseen pysähtymiseen ja sisäiseen hiljentymiseen. Toivon, että he saavat kokea niin voimallista Jumalan läsnäoloa pysähtymisharjoituksessaan, että harjoituksen myötä heissä kumpuaa ilo ja halu toistaa harjoitusta.
Ja rukoilen, että pysähtyminen voi vaikuttaa heissä ja minussa syvempää Jumalan ja oman itsen tuntemista, sekä sen myötä laupiasta ja armollista vuorovaikutusta niin arjessa kuin asiakastapaamissakin.
Ulla Dahlen