Jälleen oli koittanut TESIKO-viikonloppu. Istuin oppilaiden kanssa IK-opiston Iso Pata- ruokalassa rupattelemassa. Mielipiteitä, toiveita ja ajatuksia puettiin sanoiksi naurun pyrskähdysten ja pohdinnan lomassa. Tällä kertaa lounaskeskustelu pyöri suomalaisen ja amerikkalaisen sielunhoitoterapian ja terapiakoulutuksen eroissa ja vahvuuksissa. Olin omaksunut asiantuntijan roolin, ainakin Atlantin toisella puolella tapahtuvan koulutuksen suhteen. Olinhan viettänyt heidän opinahjoissaan lähes kuudenneksen elämästäni.
Keskustelun lomassa huomasin, etten ollut huomioinut sen hetkistä keskustelukumppaniani. Minulla oli ollut tarve kertoa tietämykseni ja näkemykseni. Toisen tietämys ja näkemys jäi taka-alalle. Olin lukevinani hänen kasvoillaan hiljaisen vetäytymisen. Miksi jatkaa keskustelua, sillä minähän olin asiantuntija. Huomasiko joku toinen keskustelua seurannut, mitä tuossa hetkessä tapahtui, en tiedä.
Kun pysähdyin miettimään, mitä juuri tapahtui, sisimpääni pisti. Minä, heidän opettajansa, olin kyllä kuullut sanojen ja mielipiteiden virran. Mutta en ollut kuunnellut. En ollut huomioinut toisen näkökulmaa yhtä oleelliseksi kuin omani. Wikisanakirja määrittelee kuuntelun keskittymisenä siihen mitä kuulee, sekä havainnointina ja huomioon ottamisena kuullun perusteella.
Tuossa tilanteessa en tehnyt näistä mitään.
Kuunteleminen on kaiken sielunhoito- ja terapiatoiminnan kulmakivi. Me emme voi ymmärtää toista ihmistä ja hänen elämänsä maisemaa, ellemme pysähdy kuuntelemaan. Symbolisesti voisimme ajatella, että kuunteleminen tapahtuu kerroksittain. Uloin kerros muodostuu sanoista. Sanoja syvemmältä nousevat tunteet, joilla niin ikään on oma viestinsä kerrottavana. Sekä sanojen että tunteiden kuunteleminen, empaattisesti ja intuition avulla, muodostaa sielunhoidon ja terapian keskeisen päämäärän (Sbanotto, Gingrich & Gingrich, 2016).
Samainen periaate heijastuu arjen ihmissuhteissa. Ehkä kuulen toisen perheenjäsenen tai työtoverin sanat. Mutta kuuntelenko, mitä he sanovat? Kuuntelenko, miltä heistä tuntuu pukea ajatuksensa tai tunteensa sanoiksi? Kokeeko toinen ihminen minut empaattisena ja ymmärtäväisenä kuuntelijana?
Millaista toisen ihmisen on ylipäänsä keskustella kanssani?
Ehkä kuuntelen, mutta keskitynkin kuuntelemaan sen tähden, että osaisin ratkaista heidän ongelmansa tai antaa heille viisaalta vaikuttavan vastauksen.
Empaattisen sanojen ja tunteiden kuuntelun päämäärä ei ensisijaisesti ole vastauksen antaminen toiselle. Kuuntelun myötä haluan ymmärtää, mitä toinen ajattelee, tuntee tai haluaisi tehdä.
Mutta mistä tiedän, että kuuntelen ymmärtääkseni? Entä mistä toinen tietää, että kuuntelen, jotta ymmärtäisin hänen näkökulmansa paremmin? Näkeekö hän sen kasvoiltani ja olemuksestani? Toki myös oman mielipiteen ilmaiseminen on tärkeää. Miltä elämässäni näyttää tasapaino oman mielipiteen dynaamisen ilmaisun ja toisen kunnioittavan kuuntelemisen välillä?
Ympäröivä maailmamme pursuaa vastausten tarjontaa. Meitä valmennetaan antamaan nopeita ja viisaita näkökulmia, olemaan sanavalmiita, ja lyömään toinen laudalta väittelyssä. Aikakautemme keskusteluissa nopeat syövät hitaat. Kuunnella ymmärtääkseen ja välittääkseen tuntuu uimiselta vastavirtaan. Ironisesti ajatellen, ymmärtävä kuunteleminen voi merkitä sitä, että kapuan menestyksen tikkaita alaspäin, jotta toinen voisi eheytyä, kasvaa ja menestyä.
Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna.
Kristus tiesi, mitä ihmissydämessä liikkui. Hän tiedosti ajatuksia, joita ei oltu vielä ehditty pukea sanoiksi. Hänellä jos kenellä oli vara löydä parhaat kortit pöytään, voittaa väittely, ja osoittautua varsinaiseksi sanasepäksi.
Hän valitsi toisin. Hän valitsi kysymysten kyselemisen, vaikka tiesi vastauksen. Hän valitsi kuuntelemisen, jotta toinen tulisi kuulluksi. Hän valitsi pysähtymisen ja hidastamisen, jotta toinen kokisi itsensä arvokkaaksi ja rakastetuksi.
Pysähtyminen ja empaattinen kuunteleminen koskettaa. Se rakentaa siltoja aitojen sijaan. Sen myötä elämän raunioista, menetysten tuhkakasan keskeltä, pieni ja hauras kukan nuppu uskaltaa nostaa päätään. Elämällä on toivoa. Olen ihmisenä arvokas. Jollain oli aikaa ja kiinnostusta tietää, mitä mielessäni liikkui, ja mitä yritin sanoa.
Seuraavan oppitunnin alkajaisiksi kerroin oppilaille, mitä lounaspöydässä oli tapahtunut. Kuinka en ollut pysähtynyt huomioimaan toisen ajatuksia ja mielipiteitä enkä sitä, miltä heistä tuntui. Tai kuinka asia kosketti heitä henkilökohtaisesti. Minä, heidän opettajansa, löysin itseni opettelemassa kuuntelemisen aakkosia. Oliko oman toimintatavan huomioiminen yksioikoista ja helppoa? Ei. Tekikö mieli sivuuttaa asia nimikkeellä, no sellaistahan sattuu? Teki. Muistutinko itseäni siitä, että minäkin olen vajavainen ja virheitä tekevä ihminen, ja että virheiden tekeminen on osa elämää? Kyllä.
Kaikesta tästä huolimatta tapahtuneen pukeminen sanoiksi oli tärkeää. Opimme yhdessä, tässä-ja-nyt hetkessä, jotain siitä, kuinka hoitavaa on kuunnella. Ja kuinka kasvattavaa on huomioida, milloin kuuntelumme, ja sen myötä toisen ihmisen ymmärtäminen, on hyvin vajavaista.
Toivon, että tilanne jäi oppilaiden mieleen muistuttamaan siitä, että asioista on tärkeä opetella puhumaan, ääneen. Uskon, ettei tuo ollut viimeinen kerta, jossa en keskittynyt kuuntelemaan toista ihmistä. Niin kovin kuin sen haluaisinkin tehdä – aina, aidosti ja antautuneesti. Tiedän, että tämä on asia, jossa voin kasvaa ja kehittyä. Niin kauan kuin on elämää, minulla, meillä jokaisella, on mahdollisuus muuttua ihmisenä ja kristittynä välittävämmäksi, pysähtyvämmäksi ja kuuntelevammaksi.
Tulevia lounas- ja kahvihetkiä Iso Pata-ruokalassa odottaessa.
Ulla Dahlen
Ulla on kokenut sielunhoitoterapian ammattilainen. Hän on opiskellut sielunhoitoa ja sen ohjausta Yhdysvalloissa. Ulla on toiminut myös pitkään sielunhoitoterapian opettajana sekä kotimaassa että lähetyskentillä. Hänen sydämellään on kehittää sielunhoidon opetusta seurakuntakentällä.
Lähteet:
Sbanotto, Elisabeth, A. N; Gingrich, Heather, D; & Gingrich, Fred, C. (2016). Skills for effective counseling: A faith-based integration. Downers Grove, IL: IVP Academic.
https://fi.wiktionary.org/wiki/kuunnella